Äitini oli ensimmäinen joogaoppilaani. Yhtenä päivänä äiti järkyttyi, kun jalka ei enää noussut kylpyammeen reunan yli. Siksi kokeilimme joogaa kolme viikkoa joka päivä 20–30 minuuttia. Minäkin olin hämmästynyt, kun äidin jalka nousi taas. Sitä kylpyammetta en unohda koskaan.

Kun olin 90-luvulla yleensä joogaryhmän ainoa mies, minulle pälkähti päähäni aatos, tulisiko miehiä mukaan enemmän, jos heille olisi omia ryhmiä. ”Hyvä ajatus, mutta tuo ei tule koskaan onnistumaan,” minulle sanottiin joogapiireissä. Onneksi en lannistunut. Nyt äijäjoogaryhmiä on myös pienillä paikkakunnilla. Moni mies tulee vain vertaisryhmään joogaamaan. Heille sopii jooga, jossa ei ole tarkoitus seistä päällä vaan tukevasti jaloilla. He kaipaavat ennen kaikkea rentoutta kehoon ja mieleen. Sitä he saavat melko kevyillä toistoon perustuvilla harjoituksilla.

Ohjaan toki naisille myös. Ohjaan myös voimakkaampaa joogaa. Perustin jäbäjoogan, koska parempikuntoisemmat ja nuoremmat äijäjoogassa kävijät halusivat voimakkaampia harjoituksia. Viime aikoina olen innostunut nivel- ja tuolijoogan ohjaamisesta. On hienoa nähdä, kuinka väsyneen ihmisen silmiin tulee iloa ja jalka nousee vähän kepeämmin.

Jooga-ohjaajan koulutukseni olen saanut Suomen Joogaliiton Joogaopistolla. Kun 90-luvun harrastin eri joogatyylejä, olen imenyt myös niistä vaikutteita. Eniten joogaa olen oppinut ohjattaviltani, kissoiltani ja usein juuri niiltä, jotka eivät ole koskaan jooganneet, mutta ovat muita teitä kulkien löytäneet lamppuunsa öljyä ja rauhaa sekä myötätuntoa sydämeensä.

Opiskelin valtiotieteen maisteriksi Helsingin Yliopistossa ja Sorbonnessa. Silloinen ja nykyinen naisystäväni totesi: ”En kyllä silloin yliopistossa voinut kuvitella, että susta tulis äijäjumppamaikka”

Edelleen kirjoittelen vapaana toimittajana juttuja silloin tällöin. Elokuussa 2016 WSOY julkaisee kirjoittamani Äijäjoogakirjan. Sen verran kehun sitä, että siinä on Timo Junttilan hienoja valokuvia äijäjoogasta. www.timojunttila.fi/yoga